Sataa sataa ropisee...
Se niistä innolla hankituista ja vaivalla istutetuista tulppaanien, krookuksien ja narsissien sipuleista. Piha muistuttaa viikkoja jatkuneiden sateiden jälkeen huonosti kynnettyä riisipeltoa.
Vain rinteessä olevassa penkissä on mahdollisuus, että siellä olisi jotain sipuleita säilynyt mädäntymättä, mutta sieltä ne ovat takuulla joutuneet myyrien päivällispöytään. Muualla, missä ei myyriä ole vielä todistettavasti ollut, lilluu vesi lammikkoina.
Kärhöjen juurella ei ole kuin hiekkaa, mutta sinne en juuri mitään istuttanutkaan. Mikä älynhävikki sekin minulla ollut.
Koirat kiukuttelevat huonoja kelejä tai lähinnä sitä että metsälenkit ovat käyneet vähiin. Illalla pimeässä ei otsalamppukaan pelasta kaatumiselta kun kalliot ovat märät ja liukkaat. Joka paikassa on nilkkoihin asti vettä, vakioreitillämme todistetusti minua pohkeeseen asti.
Tara on yleensä aina kaikkeen tyytyväinen ja se voisi viettää iltaa juur muuta tekemättä kuin kainalossani selällään rapsutuksia kerjäten. Mutta Noppa-matami ei. Sillä on joku käsittämätön virtapiikki jota se ei saa lenkillä eikä pihalla purettua. Kotona sisällä treenaamiset menevät sähläämiseksi, kentällä sen innokkuus on poikkeuksellista ja suotavaa. Kerrankin niin päin, että Noppa kiusaa Taraa leikkimään ja painisi niin, että Taraa ei enää huvita.
Noppa purkaa ylimääräistä energiaansa syömiseen tai siis ruoan hankkimisen yrittämiseen. Kun siltä kieltää pöydän vieressä kerjäämisen, se siirtyy tuolin taakse ja läiskäisee tassulla ruokailijaa selkään. Kun sen komentaa keittiöstä, se jää kuikkimaan ovensuuhun vähintäänkin pahoinpidellyn näköisenä. Myös nälkäänäkevän pienen koiran surkea kohtalo on sen bravuuriesitys ruokakaapin edessä. Päivittäin. Ja monta kertaa.
Tarakin on oppinut kerjäämään, kiitos Nopan ja Mistyn antamien esimerkkien. Tosin sen kerjääminen on liikuttavan amatöörimäistä. Se ei myöskään jaksa odottaa kauaa vaan menee pöydän alle vakiopaikalleen odottamaan. Onneksi.
Lauantaina Tara pääsi taas leikkimään Vilja-karvaneitosen kanssa ja Noppakin innostui juoksemaan niiden mukana. Iloinen, touhukas ja leikkisä Vilja taitaa olla ainoa koira, joka onnistuu väsyttämään Taran. Puolentoista tunnin jatkuvan riehumisen jälkeen Tara oli valmis lähtemään kotiin vaikka Vilja olisi vielä halunnut jatkaa.
Vielä erikseen kiitokset jälleen mukavista treeneistä pienelle, mutta innokkaalle tokoryhmällemme! Torstai-illat kuluvat hujauksessa, etenkin viimeksi kun vietimme pienimuotoiset piknik-henkiset pikkujoulut :) On ollut niin mukavaa että ainakin Noppa ja Tara (ja minä) jäisi kentälle pidemmäksikin aikaa.
Vain rinteessä olevassa penkissä on mahdollisuus, että siellä olisi jotain sipuleita säilynyt mädäntymättä, mutta sieltä ne ovat takuulla joutuneet myyrien päivällispöytään. Muualla, missä ei myyriä ole vielä todistettavasti ollut, lilluu vesi lammikkoina.
Kärhöjen juurella ei ole kuin hiekkaa, mutta sinne en juuri mitään istuttanutkaan. Mikä älynhävikki sekin minulla ollut.
Koirat kiukuttelevat huonoja kelejä tai lähinnä sitä että metsälenkit ovat käyneet vähiin. Illalla pimeässä ei otsalamppukaan pelasta kaatumiselta kun kalliot ovat märät ja liukkaat. Joka paikassa on nilkkoihin asti vettä, vakioreitillämme todistetusti minua pohkeeseen asti.
Tara on yleensä aina kaikkeen tyytyväinen ja se voisi viettää iltaa juur muuta tekemättä kuin kainalossani selällään rapsutuksia kerjäten. Mutta Noppa-matami ei. Sillä on joku käsittämätön virtapiikki jota se ei saa lenkillä eikä pihalla purettua. Kotona sisällä treenaamiset menevät sähläämiseksi, kentällä sen innokkuus on poikkeuksellista ja suotavaa. Kerrankin niin päin, että Noppa kiusaa Taraa leikkimään ja painisi niin, että Taraa ei enää huvita.
Noppa purkaa ylimääräistä energiaansa syömiseen tai siis ruoan hankkimisen yrittämiseen. Kun siltä kieltää pöydän vieressä kerjäämisen, se siirtyy tuolin taakse ja läiskäisee tassulla ruokailijaa selkään. Kun sen komentaa keittiöstä, se jää kuikkimaan ovensuuhun vähintäänkin pahoinpidellyn näköisenä. Myös nälkäänäkevän pienen koiran surkea kohtalo on sen bravuuriesitys ruokakaapin edessä. Päivittäin. Ja monta kertaa.
Tarakin on oppinut kerjäämään, kiitos Nopan ja Mistyn antamien esimerkkien. Tosin sen kerjääminen on liikuttavan amatöörimäistä. Se ei myöskään jaksa odottaa kauaa vaan menee pöydän alle vakiopaikalleen odottamaan. Onneksi.
Lauantaina Tara pääsi taas leikkimään Vilja-karvaneitosen kanssa ja Noppakin innostui juoksemaan niiden mukana. Iloinen, touhukas ja leikkisä Vilja taitaa olla ainoa koira, joka onnistuu väsyttämään Taran. Puolentoista tunnin jatkuvan riehumisen jälkeen Tara oli valmis lähtemään kotiin vaikka Vilja olisi vielä halunnut jatkaa.
Vielä erikseen kiitokset jälleen mukavista treeneistä pienelle, mutta innokkaalle tokoryhmällemme! Torstai-illat kuluvat hujauksessa, etenkin viimeksi kun vietimme pienimuotoiset piknik-henkiset pikkujoulut :) On ollut niin mukavaa että ainakin Noppa ja Tara (ja minä) jäisi kentälle pidemmäksikin aikaa.
Kommentit
Lähetä kommentti