No alkoihan ne vihdoinkin...

Nopan juoksut siis. Reilut kolme kuukautta se on niitä tehnytkin.

Ilmankos se on ollut pari päivää levoton sisällä, piipittanyt, läähättänyt (kipuja?) ja kulkenut metsässä kirsu kiinni pohkeissani. Luulin sen kiukuttelevan ruokaa lisää, mutta sen olo ei taida olla kovin hyvä.

Torstain mönkään menneistä tokotreeneistä en voi syyttää Nopan juoksujen tuloa, ainoastaan itseäni. En keskittynyt tarpeeksi (itse asiassa juuri lainkaan) ja ajatukseni sekä katseeni seikkailivat ihan muualla kuin siinä mitä piti tehdä. Onneksi emme ole menossa kisoihin lähiaikoina. Pilasin kummankin koiran treenit niin, että tehdään taas töitä jonkun aikaa ennen kuin virheeni on korjattu. Palkkasin väärin, annoin epäselviä tai vääriä käskyjä enkä ollut juonessa mukana.

Tara paineistui heti käytöksestäni, irtosi seuratessa pitkästä aikaa ja jännitti luoksetulossa (ei tullut edes suoraan eteeni, vaan jäi vinoon. Ei pystynyt kun mamma oli outo.). Kauko-ohjausliikkeetkin menivät pipuralleen, harvinaista Taralle. Nopalle teen niitä taas rappusilla. Jos se muistaisi ettei niissä liikkeissä lanteiden salsapyöritys kannata.

Tätä kirjoittaessani olohuoneesta kuuluu naukaisuja. Noppa kommentoi. "Milloin lähdetään lenkille? Missä viipyy välipala? Pihalla on harakoita, miksen pääse komentamaan? Mulla on tylsää, keksi tekemistä!"

Tara makaa tyytyväisenä pehmopossunsa kanssa jaloissani. Tara on kaikessa kaheliudessaan siinä mielessä helppo, että sisällä se ei ikinä kitise. Silloin kun liikutaan, niin liikutaan täysillä ja silloin kun ollaan paikoillaan niin todella ollaan.

Täällä_ei_ikinä_tapahdu_mitääään... Noppa tylsistyy.
 Tara makoilee tyytyväisen oloisena sohvalla
 Välillä selällään...
  ...ja välillä takajalan tassut miltei suussa

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nopan diagnoosi: Addisonin tauti

Ei-toivottuja perennoja

OravaTV:ta pitäisi säätää ja karvanorppa vadelmapuskassa