Fiona, Tara ja Maura itsenäisyyspäivänä 2017. Kuva: Kristiina Kerttula

Tara

 Tara kolmevuotiaana.

TK2 
Lapintähti Unitra

s.13.8.2008
kasvattaja Riitta Kalla

Rakas rasittava Tara, Hullu Puutarhurimme.
Tara tuli meille juuri sillä lailla jota itse muille paheksun: emme olleet nähneet koiraa, emme tienneet siitä juuri mitään eikä kasvattajasta ollut mitään mielikuvaa. Taran myynti-ilmoituksen huomasi tuttuni Apulasta, jonka ilmoituksilla ei ole kovin hyvä maine. 

Noppa tarvitsi pian seuraa, sillä Nopan tukena ja turvana ollut aikuinen hoitokoiramme ei enää meille palannut ja Noppa selvästi kärsi siitä. Koska sopivaa pentuetta ei sillä hetkellä ollut, aikuinen koirakin kävisi. Tara oli 8 kuukauden ikäinen, se oli jäänyt tammikuussa hevosen jalkoihin ja sillä oli murtunut kyynärpää. Jalassa oli yhä 15 cm pitkä metalli ja siihen liittyvä iso ruuvi vielä vappuna kun haimme sen Kajaanista. Ruuvi tarttui joka paikkaan ja koira huusi kivusta, samoin minä kun se teki niin pahaa. Heti ensimmäisenä arkipäivänä menimme Mevettiin, jossa metalli ruuveinen poistettiin jalasta. Silti Taran jalkaan jäi vaurio joka vaivaa sitä yhä ja on vaikuttanut mm. tokossa maahanmenoliikkeissä.

Tara oli aika reppana meille tullessaan, onneksi sillä oli Noppa joka näytti sille miten ollaan koirana. Tara oli laiha ja täynnä pelkoja joista onneksi suurin osa on vuosien saatossa hävinnyt. Se pelkäsi miehiä, ojentuvaa kättä, kankaita (edelleen se ottaa hatkat kun käsittelen pyykkiä), onkivapoja... Hihnassa se ei osannut kävellä lainkaan, se veti kuin hinaaja vuosia. Tara ei osaa "koiraa", eli se lukee toisten koirien reaktioita todella huonosti ja koska sillä on onneton itsetunto, se pörisee ja sikailee kaikille itseään isommille koirille. Paitsi muille bordercollieille.

Noppa oli pitkäjänteinen ja rauhallinen Taran opettamisessa. Tara matki Noppaa paljon, onneksi. Se ei osannut syödä puruluuta (yhä edelleen se on sitä mieltä että puruluu on vain kova nami), ei tiennyt mitä tehdä makkaranpalalle eikä malttanut syödä. Lelujen kanssa se oli aivan ihmeissään, kunnes ihastui niihin niin, että omi kaikki itselleen.

Suurin ongelma oli ja on yhä Taran huono hermorakenne. Sillä ei vaan kestä pää. Se on pehmeä ja sillä jumittaa (nykyään onneksi harvemmin) niin, että se aivan lamaantuu. Valitettavasti tuo lamaantuminen näytti toteutuvan tottelevaisuusharjoituksissakin kun olimme edenneet voittajaluokan liikkeisiin. Tara ei_vaan_pysty. Sen kisaura jäi avoimen luokan neljästä kisasta saatuun kolmeen ykköstulokseen (sen ainoan kakkostuloksen aiheutin minä, ei koira).

Palveluskoirakisoista on ollut aivan turha edes haaveilla sen kanssa. Ironista kylläkin, Tara ei pelkää paukkuja eikä mitään kovia ääniä. Mutta ottakaapas esille lakana niin koira sekoaa!

Agilitya kokeiltiin, mutta Taran pää meni jumiin jo muutaman esteen jälkeen sillä seurauksella että se vain juoksi päämääräämättömästi päin esteitä. Kun myöhemmin selvisi että sillä on selän lanneosassa ahtaumia ja luultavasti myös nivelrikkoa hajonneen kyynärpään lisäksi ja vasemmassa olassa OCD, ei Tara ole agilitykentällä tehnyt kuin putken läpijuoksua.

Tara tunnettiin lähieläinlääkäriasemalla myös Tapaturma-Tarana. Kun vauhti oli aina sata, jarruja ei ollut eikä pää kestänyt, oli se yhdistelmä joka rikastutti eläinlääkäreitä ja köyhdytti lompakkoani. Iän karttuessa on sen vauhti hiipunut, mutta vain hieman. 

Tara oli hyvin haastava koulutettava. Muutama minulle sanoikin, että anna olla kun ei siitä mitään tule. Ensimmäisen puolitoista vuotta kävimme tokokentällä niin, että Tara vain kirkui siellä suoraa huutoa (kouluttajamme ja treenikaverimme muistavat takuulla...). Kun vihdoin naksuttimen väärinkäytöllä sain siihen jotain kontaktia, edistyi koulutus nopeasti. Tara on älykäs, nopea oppimaan, nöyrä ja positiivisella tavalla koulutusta ajatellen yksinkertainen. Se ei kyseenalaista mitään, se tekee sen mihin pystyy, se ei sovella eikä tee mitään omia juttuja. Ei edes tuhoa huonekaluja tai tavaroita, varastamisesta puhumattakaan. 

Suurin ongelmamme tokokoulutuksessa oli sen ihmisarkuus sen edellisessä kotona kokemien asioiden takia, alokasluokassa jännitin aina miten se pysyy kehässä kun tuomari tulee luokse. Näyttelyissäkin kahta viimeistä kertaa lukuunottamatta siitä tuli aina sanomista. Avoimen luokan noutoliikettä harjoittelimme lähes kaksi vuotta, kiitos treenikavereillemme loistavista vinkeistä joiden ansiosta Tara ei enää lähtenyt karkuun kun käsi nousi heittoasentoon!

Taran kouluttaminen yhteiskuntakelpoiseksi hallittavaksi koiraksi on kestänyt yli neljä vuotta. Me lähdimme tavallaan kauempaa kuin pikkupennun kanssa, koska sillä oli jo niin monta negatiivista kokemusta ennen meille tuloa. 

Mietimmekö luovuttamista?
Emme koskaan. 

Tara on rakastettava, kaikessa rasittavuudessaan erittäin ihana koira. Sen mielestä paras kiitos on kun minä olen tyytyväinen ja se yrittää aina parhaansa. Rapsuttamisesta ja halimisesta Tara ei saa kyllikseen. Se näyttää mielialansa erittäin selvästi. Se ei lenkillä lähde ikinä läheltäni, se vahtii untamme öisin ja on aina mukana siellä missä me olemme. Etenkin puutarhatöissä kanssani. Se rakastaa rutiineja ja ne helpottavat sen oloa.

 Niskoissa sillä ei näytä olevan jumituksia...

 Hillevi Härpätin, Rääpäle (ei enää), Pirpana (ei enää), Tarzan, Hullu Puutarhuri...

 Tara pinkoo jäällä BOT-takki päällä huhtikuussa 2013

Naurattaa pihalla elokuussa 2013

Noppa katsoo, Tara lentää

Väsyttää mökillä

Väsyttää kotona 

Rakas Tara, aina valmiina kaikkeen (vaikkei kykenisikään)

Fiona ja Tara, parhaat kaverukset

2 kommenttia:

  1. Onnellinen koira, kun pääsi teille ja pääsi pois sieltä.
    Ei ole ollut taran alkuelämä helppoa, joten on ihanaa, että nyt on asiat koiramaisen hyvin- paremmin kuin hyvin. :)

    VastaaPoista