Mustavalkoista menoa

Tänään oli rotuyhdistyksemme järjestämä match-show ja möllitokokisa Helsingissä. Koska tokokisa oli epävirallinen ja siten hieman leppoisampi kuin viralliset kisat, ilmoitin Taran sinne. Mietin, että parempi kokeilla siellä kestääkö Taralla pää kisatilannetta. Ilmoitin myös Nopan avoimeen luokkaan. Kisat alkoivat avoimella luokalla, jossa oli vain 5 osanottajaa. Tein yhden perusvirheistä jo ennen kisoja: Nopan kanssa ollaan treenattu avoimen luokan liikkeitä toista vuotta ja tiesin, että se osaa ne hyvin. Väärin. Se, että koira osaa liikkeet, ei tarkoita sitä, että se menestyy kisoissa. Noppa muuttui veteläksi lahnaksi sillä hetkellä, kun astuimme kehänauhojen sisäpuolelle. Mitä enemmän liikkeet menivät pipariksi, sen kireämmäksi pinnani meni ja sen hitaammin (tai ei ollenkaan) Noppa liikkeet teki. Jos se olisi osannut, se olisi näyttänyt keskivarvasta. Kolmostulos, 111,5 pistettä. Itse en olisi antanut sitäkään pistemäärää. Hävyttömän ala-arvoinen suoritus, meiltä kummaltaki...

Kuvaamaan sitä tunnetta, kun kuulee jonkun menettäneen lemmikkinsä. Ne vakiofraasit tuntuvat - no, fraaseilta, vaikka sitä oikeasti suruun osanottoa tarkoittaakin. Mutta miten löytää sanat lohduttamaan, kun tietää kuinka iso osa elämää lähtee lemmikin mukana? Kuinka tyhjä talo on, vaikka sinne jäisi vielä monta lemmikkiä. Tai kuinka etsii päiviä, viikkojakin katseella sitä tiettyä, joka on poissa ikuisesti. Sitä ikävää ei voi sanoin kuvata eikä siihen tunnu löytyvän lohduttavia sanojakaan. Tänään tuli viesti, jota en halunnut uskoa todeksi. Osanottomme Miia, Rommi oli unohtumaton. Ihana, hurmaava  Persoona. Ei löydy sanoja tarpeeksi kertomaan, kuinka pahoillani olen puolestasi.

Tosi kaljuksi. Nyt Nopalta ei sentään enää paista iho haituvien välistä kuten vielä pari viikkoa sitten. Uusi, tiheä turkki kasvaa koko ajan. Mutta loppukevään näyttelyihin ei olla tulossa :) Nopan häntä (yhtään karvaa ei ole leikattu eikä pahemmin edes harjattu. Kaikki ovat lähteneet ihan itse..). Tämä ei ole nälkiintyneen kulkukoiran raato, vaan Noppa väsyneenä hankitarpomisen jälkeen tänään.   Kun karvat ovat lähteneet, sen pää näyttää kohtuuttoman isolta. Samoin korvat :)

Ankeasta kelistä huolimatta olen aivan täpinöissäni. Pääsen vihdoin kirjoittamaan kasveista, ensimmäinen blogikirjoitus tänä vuonna kukista! Talven naapurin kellarissa ruukussa viettäneet narsissit riehaantuivat kasvamaan liikaa ja ensimmäiset nuput kuihtuivat ennen avautumista. Mutta seuraavat jaksoivat kukkia kauniisti ja lisää tulee koko ajan. Ruukku on nyt terassilla, yöksi vien sen autotalliin. Tulppaaneista tuli ensin parsaversioita, nekin olivat kasvaneet liikaa ja ilman valoa. Niissä oli jo nuput, aivan keltavalkoisia myös. Nyt varsissa on kaunis vihreä väri ja nuputkin alkavat näyttää tulppaaneilta eivätkä turvonneilta juureksilta. Muutaman päivän kuluttua pitäisi ensimmäisten nuppujen jo avautua. Olen kameran kanssa valmiina... Pihalla nousevat ensimmäiset maahan istutetut narsissit, sekä jotain muuta. Joka vuosi sama juttu: "MITÄ mä olen tuohon istuttanut ja MIKÄ tuo on? Rikkaruoho vai perenna? ": Harmikseni lumen alta paljastuu myös voikukan alkuja. Sitkeitä...

Koiriemme hermorakenteiden ja luonteiden erot tulevat esiin erinomaisesti katulenkeillä. Taran huono hermorakenne - johon liittyy huono itsetunto ja pakkomielteet - korostuvat hihnalenkeillä tai tilanteissa, jossa se on kiinni eikä pääse pakoon. Harvoin tulen katulenkeiltä kotiin hyväntuulisena ja rentona, ennemminkin hiki otsalla ja pinna kireänä. Ilmankos käyn suosiolla metsässä, jossa koirat saavat koheltaa rauhassa. Nopan kanssa meillä on katulenkeillä eri ongelmat kuin Taran kanssa. Lähinna "pakko päästä merkkaamaan joka lumikikkare tämän kadun varrella" ja ohiviipeltävät oravat haittaavat sen kanssa rentoa kävelyä. Tara kävelee lenkeillä tiettyjä katuja (niitä on aika paljon) tiettyä reunaa pitkin. Olen joskus komentanut sitä sivuun sillä kadulla vastaantulevan auton tai koiran takia. Joten Tara liikkuu siellä aina pengertä myöten, hihna kireänä, pää alhaalla, korvat luimussa eikä ketään kotona... Viime aikoina ovat katujen reunat olleet liukkaat ja ainoa turvalli...

Olipas mielenkiintoinen metsälenkki sään puolesta. Vuoroin paistoi aurinko häikäisevästi, vuoroin tuli lunta ja rakeita vaakasuoraan. Noppa on niin karvaton, että sille taisi tulla pyryssä hieman vilu. Se lähti hyvin määrätietoisesti kotia kohti, vain mulkaisten minua välillä. Noppa on kai päättänyt korvata puuttuvan karvan antaman suojan rasvakerroksen antamalla lämmöllä. Sillä on lähes hysteerinen ruokahalu. Se on hätäpäissään opetellut vegetaristiksikin, ainakin osittain. Salaatti uppoaa hyvin, samoin jopa raaka sipuli jos sitä tippuu lattialle. Naku-Noppa  Noppa pohtii metsässä (se kuulee jotain mielenkiintoista, mutta ei osaa päättää, menisikö tutkimaan tilannetta vai ei).  Naku-Noppa takaa. Nuo viimeisetkin haituvat hännänpäästä irtoavat vielä...  Tara odottaa lenkillä ("Mikä siinä kuvaamisessa kestää?!")  Tara tuijottaa  Ihana paiste! Hetkeä myöhemmin en eteeni nähnyt, niin voimalla ja paljon lunta tuli.  Karva-akat juoksevat kohti kameraa. Tara ...

Tämä jäi uupumaan edellisestä.