kuva

kuva
Vielä kaikki neljä yhdessä, elokuussa 2017

26.10.2014

Kerran vielä ja sitten riitti (tältä vuodelta)

Reilun viikon sisällä ovat säät vaihdelleet pakkasesta vesisateeseen, takaisin pakkasiin ja taas sateisiin. Enemmänkin voisi sataa, maa on yhä liian kuiva. Ikuisena optimistina tiettyjen asioiden suhteen ostin taas lisää kukkasipuleita (mutta kun ne olivat puoleen hintaan!) ja tänään totesin että viime viikon napakat pakkaset ovat olleet oikeasti napakoita. Maa on jo jäässä. Ihmeen syvältä. Ei auttanut kuin laittaa ihanat tiikerinsilmät routamaalle ja paljon multaa päälle. Ja toivoa että keväällä edes yksi niistä lähtisi kasvamaan. Sitten olisi hinta-laatusuhde jo kasassa.

Jokaisen puutarhasuunnittelijan painajaisena tyrkin loput ostamani laukat ja valkoiset helmililjan sipulit mistä vain löysin hiemankaan sulaa multaa. Oiva esimerkki kaikkea muuta kuin järjestelmällisestä ja harmonisesta puutarhasta.

Maa-artisokat olivat satakunta vuotta vanhoissa rautapadoissa jotka tietenkin jäätyivät ensipakkasissa. Onneksi sateet sulattivat niitä sen verran että sain kaivettua ne ylös. Otsalampun valossa keräsin mukulat pois ja levitin varret pitkin takapihaa kuolemaan takuulla ennen kuin vien ne kompostiin. Meille riittää että piparjuurta on pitkin perunapeltoa ja metsänreunaa, maa-artisokka on yhtä hurja leviämään. Fiona avusti ahkerasti varsien levittämisessä pitkin pihaa.

Mitä puutarhatöiltä aikaa on jäänyt, on se käytetty tehokkaasti koirien kanssa. Viime lauantaina olimme Hanna Toivasen luona Ylöjärvellä Fionan kasvattajan järjestämällä koulutuspäivällä. Jälleen erinomainen päivä, jonka antia sulattelemme vielä pitkään. Paikalla oli Fionan sisaruspuolia edellisestä Allin pentueesta ja Fionan sisko Usva. Ensin oli ampumisharjoitus, yksikään koirista ei reagoinut ampumiseen millään lailla. Fiona ei edes huomannut sitä, kuten ei Usvakaan.

Samaan syssyyn tehtiin tokoa ja harjoiteltiin hyppyä, ensimmäisen kerran hieman korkeammalla esteellä. Ei tuottanut ongelmia, Fionan mielestä oli mahtiskivaa loikkia korkeammalle. Ei mikään yllätys sekään.

Iltapäivällä lähdettiin Hannan ja Usvan kanssa metsään jälkitreeneihin. Minä tein jäljen Usvalle, 400 metriä ja 4 keppiä. Maasto oli lievästi sanoen haastava, tasaisen alun jälkeen tuli erittäin jyrkkä ja hankalamaastoinen pudotus laakson pohjalle ja sieltä taas ylös. Suunnilleen konttasin ylämäen hiki selästä valuen. Usvan omistaja Yrjö teki meille jäljen, suunnilleen sama matka jossa yksi tienylitys. Fiona hukkasi jäljen kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla erehtyi suunnistajan jäljelle (luultavasti) eikä löytänyt takaisin jäljelle ilman avustusta. Toisella kerralla löysi oikean jäljen itse. Keppejä ei noussut kuin yksi, mutta vauhti oli sellainen ettei niitä olisi ehditty noteeratakaan. Keppitreeniä paljon, paljon lisää.

Usva porhalsi siskonsa lailla, mutta nosti kaikki kepit ja paukutteli hankalan rinteen mennen tullen sellaista kyytiä että reisilihakseni vispasivat pitkän aikaa sen jälkeen kun olin kompuroinut reitin Usvan ja Yrjön perässä. Sekä Usva että Fiona olivat jäljen jälkeen sitä mieltä että oli kiva lämmittely, alettaisiinko nyt duunit?

Teimme myös esineruutua, Fionalle se on vielä uutta ja ihmeellistä. Hanna oli kärsivällinen ja ja selkeä kouluttaja ja saimme paljon erinomaisia neuvoja ja treeniohjeita. Kuulemma alle 800 metrin jälkeä ei noiden vauhtihirmujen kanssa kannata tehdä. Kummallakin siskolla on niin vahva työmotivaatio ja jäljetystaito että jäljistä pitää tehdä haastavampia. Ja Fionalle opettaa kepit.

Torstaina käytiin Fionan kanssa jäljestämässä koirahierojamme Hanna-Kaisan ja parin muun "sakemanni-ihmisen" kanssa. Fiona näytti kieltämättä aika rääpäleeltä isojen ja vahvojen saksanpaimenkoirien joukossa, mutta vauhtia sillä oli niidenkin edestä. Hanna-Kaisa teki "vain" puolikilometrisen jälkeen muutaman kulman ja yhden tienylityksen kera. Kepit olivat vain alussa ja lopussa. Maasto oli epätasaista ja risukkoista, mutta vauhti taas sellainen että seuraavalla kerralla laitan päälleni laskettelulasit, kypärän ja polvisuojukset. Sen ensimmäisen kepin jälkeen mentiin taas loppuun asti omistajan reisilihakset laulaen ja naama täynnä hämähäkinseittejä ja oksanraapimia. Pakko saada vauhtia hiljennettyä tai minä tuuperrun matkalle! Jos joku olisi kertonut etukäteen kuinka haastavaa omistajalle tuo harrastus on, olisin harkinnut sitä toisen kerran...

Viikolla Fiona ja Tara kävivät hierottavana Hanna-Kaisan luona. Tara on ollut todella kipeä, se on taas pahasti jumissa ja pelkään sen nivelrikon pahentuneen. Tara sai laseria ja ostin Cartivetin tilalle Nutrolinin nivel-monitehokapseleita ja öljyä. Tara on nyt taas särkylääkekuurilla ja käyttää päivittän Back on Track-verkkoloimea.

Nopan serkku Karkki kävi kylässä viikolla. Ihana Karkki pisti taas pelkällä katseellaan koko jengin aisoihin, pummi ja flirttaili Juhalle ja vei Taran lelut (mitä edes Noppa ei tee, lelut ovat Taralle pyhä asia). Tara tyytyi kohtaloonsa eikä sanonut mitään vastaan. Pelkkä Karkin katse riitti.

Noppa joutui pesuun tänään, sen turkki on kiharaa höttöä joka ei suojaa mitään, mutta kerää likaa helposti. Nyt rouvakoira näyttää räjähtäneeltä lampaalta kun turkki on pesun jäljiltä pöyheä ja pörrössä.

Vastineeksi Nopan jättiturkille Fiona on hyvin, hyvin karvaton ja kapea. Näyttää aika rääpäleeltä. Pöksytkin varisevat, samoin loput häntäkarvat. Mielenkiinnolla odotan minkä värinen sitten se uusi turkki on. Fiona ei ole mustavalkoinen, vaan turkissa on selvä punaruskea sävy. Auringonvalossa se on selvästi tummanruskea, ihan eri värinen kuin tätikoirat.

Koulutuksissa on parin viikon tauko, tosin kotitokoilua tehdään enemmän tai vähemmän päivittäin. Marraskuun alun jälkeen alkaa erinäiset haasteet joita odotan mielenkiinnolla (ja jännityksellä). Pihatöille sanoin tänään heiheit, niihin palataan ensi keväänä. Siihen asti pitää vain katsella kuvia viime kesästä ja odottaa tulevaa.

Karkki ja Taran lelu (puhelimella otettu kuva, pahoittelen surkeaa laatua)

Fiona rentoutuu sohvalla. Huomaa pikkukoiran takaosa rennosti Juhan kainalossa...

Noppa seuraa sohvalta tilannetta (huomaa tassut leuan alla)

Nopan lempituoli on nykyään sille kovin ahdas...

 Taran oma stalkkeri vaanii.

Muistoja kesästä, valkoinen gladiolus elokuun puolessavälissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti