7.10.2017

Hyvää matkaa Sinne Jonnekin rakas mummokoira

Kyllähän siihen piti osata varautua, tiesimme että jatkoajalla mennään. Että Nopan alkuperäinen elinaikaennuste silloin neljä vuotta sitten oli kaksi vuotta. Ja että viime talvena sen maksa-arvot olivat sellaisissa luvuissa että kesä olisi ehdottomasti viimeinen, jos sinne asti se jaksaisi edes.

Mutta kun tuli hetki jolloin oli luovuttava, ei sitä olisi suonut, ei olisi hyväksynyt.

Noppa elokuussa 2017

Syyskuun viimeisenä päivän iltana mökillä Noppa sai sydänkohtauksen, kolmannen. Ensimmäisen se sai talvella, kesällä toisen ja nyt tämän joka oli sitten se viimeinen. Noppa toipui siitä päällisin puolin, mutta yöllä huomasin ettei se ollut kunnossa. Kotiin lähtiessä se oli jo niin vaisu että tiesin päivän jäävän viimeiseksi yhteiseksi. Olin varannut jo aiemmin eläinlääkäriajan Nopalle maanantaiksi, takaraivossa jyskytti tietoisuus että sinne ei ehkä päästä koskaan.

Kotiin tultua Noppa kävi vielä pissalla omin jaloin pari kertaa ja meni sitten lepäämään. Illalla sen olo huononi ja kun se oksensi vedetkin, soitin Hattulaan Evidensiaan päivystykseen että olemme tulossa. Se oli mennyt jo veltoksi ja kannoimme sen Juhan kanssa autoon uudella pedillään johon se sitten sai nukahtaa ikiuneen. Hattulaan päästyäni Noppa oli jo tajuton eikä se enää kuullut kun kerroin sille kuinka rakas ja tärkeä se on ja kuinka meillä tulee sitä ikävä.

Pyysin Nopalle ruumiinavausta ja tuhkausta. Luulen että joko maksa tai munuaiset eivät enää jaksaneet. Addisonin tauti on autoimmuunisairaus joka vaikuttaa koko elimistöön ja Nopan lääkitys oli aika massiivista mikä rasitti myös maksaa ja munuaisia. Noppa haisi viime viikot todella oudolle, se oli yksi syy miksi varasin sille eläinlääkäriajan "omalle"eläinlääkärillemme. Sellainen voimakas makea haju joka tuli ajoittain. Merkkejä viimeisistä päivistä oli näin jälkikäteen ajatellen monia, mutta niitä ei silloin tajunnut.

Noppa oli niin iso persoona (sananmukaisesti) että sen lähtö jätti korvaamattoman tyhjän tilan. Kuka meitä nyt vartioi, pitää nuoriso-osaston (Fiona&Maura) kurissa pelkällä katseella ja valtaa huomion pelkällä olemuksellaan...

Nopan hoito oli aikaavievää, tarkkaa ja kallistakin. Mutta kaiken sen tekisin ja maksaisin tuplasti jos voisin saada sen takaisin.

Meillä on päiväohjelmat ihan sekaisin kun Nopan lääkitykset, erikoisruokinnat, pissatukset ja hoitorutiinit puuttuvat. Tara ei lähtisi lenkille kun se odottaa Noppaa ja kun vihdoin saan sen mukaan, se kulkee perässäni pysähdellen ja katselee hätääntyneenä ympärilleen että missä Noppa on, ei jätetä sitä. Ruokailussa Tara ei malttaisi syödä, vaan odottaa milloin Noppa tulee keittiöön ja saa ensimmäisenä kupin. Tara ei ole koskaan ollut ilman Noppaa, ne olivat aina yhdessä.

Mauralle tuli äänekäs hätä kun Noppa ei ollutkaan vahtimassa ja turvaamassa pihalla ja minä seison joka aamu ja ilta lääkekaapin edessä ottamassa Nopalle lääkkeitä. Ja otan naulakosta neljä hihnaa lenkille ja otan neljä puruluuta ja neljä ruokakuppia kaapista. Iltaisin katson sohvalle että onko mummokoira heittelemässä sohvatyynyjä lattialle ja sitten piehtaroimassa siellä.

Ikävämme on valtava. Suru sattuu, sananmukaisesti. Aamuisin kun herään ja tajuan ettei Noppaa enää ole, tuntuu kuin alasin tippuisi rintakehän päälle. Henkeä en saa ja päätä särkee. Olo on kuin elävällä kuolleella, kaikki toimii ja mikään ei sittenkään.

Aika auttaa. Myös rakas mieheni ja ystävät. Ja tietenkin muu lauma, nuo rakkaat mustavalkoiset.

10-vuotiaat serkukset Noppa ja Karkki-serkku elokuussa mökillä. Niin samanlaiset, niin rakkaat. 

Maailman paras mummokoira Fionalle ja etenkin Mauralle. Niin järkevä, niin suojeleva, niin pitkämielinen.





Meillä on sinua niin ikävä rakas mummokoira...