Fiona, Tara ja Maura itsenäisyyspäivänä 2017. Kuva: Kristiina Kerttula

11.12.2017

Puolen vuoden kertaus

Kuinka paljon ehti tapahtuakaan puolessa vuodessa.. Paljon ilonaiheita, hätäännys Tarasta ja sitten ihan valtava suru Nopan poismenosta. Jotenkin koko vuosi meidän osalta päättyi siihen lokakuun toisen päivän yöhön.

Heinäkuussa Tara vietti puolitoista vuorokautta tiputuksessa Hattulassa eläinsairaalassa ja sen selviäminen oli hilkulla. Käsittämätön, rankka suolistotulehdus alkoi "tyhjästä": mitään erityistä syytä ei ollut eikä kukaan muu koirista sairastunut, ei edes ripulille herkkä Noppa.

Taralla oli heinäkuun alussa ripulia ensimmäisen kerran elämässään ja mietin että katsotaan pari päivää jos se helpottaisi kotikonstein. Tara oli aika vaisu ja seuraavana aamuna söi, mutta ripuloi taas. Kun se tuli sisälle, huomasin puolivahingossa sen pöksykarvoissa tummaa verta. Vielä päivystykseen vietäessä se oli pirteä ja lirkutteli siellä olleelle pikkukoiralle, mutta sen olo huononi nopeasti ja rankasti. Vein sen siis viime hetkellä. Eläinlääkäri kertoi että Taran tila oli vielä saman vuorokauden iltana niin huono, etteivät he uskaltaneet soittaa minulle kun eivät tienneet selviäisikö se. Kun vihdoin sain luvan hakea sen kotiin parin vuorokauden kuluttua, se haisi kammottavalle pesusta huolimatta ja oli pari viikkoa vielä vaisu. Tara toipui lääkkeiden, ruokavalion ja levon avulla eikä ole sen jälkeen oirehtinut mitenkään. Mutta oli sellainen lomanaloitus jota en halua enää ikinä.

Säikähdys oli suuri kun syksyllä ensin oli Mauralla vatsa löysä ja sitten Fionalla, ensimmäisen kerran ikinä. Fiona ei ole lääkärissä koskaan käynytkään muissa kuin kuvauksissa ja rokotuksissa. Sen ripuli oli niin ärhäkkä että vaati lääkekuurin, ei onneksi ollut mitään suolistotulehdusta kuitenkaan. Junioriosaston vatsaoireiden syyksi epäilen uutta ruokaa ja syksyn kosteita, lämpimiä kelejä jotka ovat ihan parasta pöpöjen muhimiseen.

Onneksi koirat ovat olleet tässä välillä ihan terveinäkin, käsittämättömän huonoa tuuria on vain osunut tälle viimeiselle vuoden puoliskolle.

Kesällä ollaan leireilty Fionan ja Mauran sukulaisten kanssa Dreamoor-leireillä, treenattu ja kisattukin, tosin vain Fionan kanssa. Näyttelyissä ei kesällä käyty kuin pentuluokassa pyörähtämässä Mauran kanssa elokuussa. Fiona pudotti karvansa ja näytti rankasti työlinjaiselta koko kesän ajan.

Kesäkuussa jatkoimme Fionan kanssa jälkikisoissa ja saimme sen JK1-koulutustunnukseen oikeuttavan tuloksen kakkostuloksella Lahdessa. Se kisa oli päättyä alkuunsa kun kisajärjestäjillä ei ollut varastokopin avainta eivätkä saaneet pressuestettä sieltä joten käytössä oli kentän vanerieste. Fiona oli epävarma hypyssä ja lopulta ponnisti todella epäonnistuneesti niin että se löi etuosansa vaneriesteeseen ja tuli miltei pää edellä alas. Näin siitä kuvia ja kaikkia en pystynyt edes katsomaan, niin pahalta se näytti. Tuomarikin kertoi että oli ihan varma että kisa päättyi siihen meidän osalta. No ei päättynyt, Fiona jatkoi urheasti suorituksen loppuun asti. Eteenmenossa kapulateline houkutti sitä taas liikaa, mutta siitä ja hypyn nollautumisesta huolimatta pisteitä tuli yli 70 ja päästiin jatkamaan maastoon.Viisi keppiä kuudesta nousi ja esineruudustakin tuli hyvät pisteet, joten saatiin se tulos.

Elokuussa jatkettiin avoimessa luokassa oman kerhon kisoissa, mutta meillä oli taas karmea jana ja Fiona oli ihan hukassa jo siinä vaiheessa. Fiona, joka ei ollut koskaan ole kadottanut jälkeä, hävitti sen toisen kepin jälkeen. Se oli kovasti jäljestävinään, mutta en tiedä mitä tai kenen jälkeä. Kun maasto meni sellaiseksi että konttasin perässä, oli aika keskeyttää ja palata takaisin. Mentiin kuitenkin vielä esineruutuun (hyvä) ja tottikseen (tosi hyvä metristä estettä lukuunottamatta joka jäi välistä). Paria päivää myöhemmin treeneissä oli jäljestäminen todella hankalaa ja samalla tajusin että Fiona oli niiskuttanut ja rohissut rankasti kisoja ennen. Nenäpunkki. Ja minä tumpelo en ollut sitä tajunnut.

Lääkitys tehosi ja seuraavalla viikolla Kouvolassa löytyi kaikki kepit ja esineruutu oli pistettä vaille täydet. Janassa oli taas parannettavaa, siitä meni muutama piste. Tottiksessa Fiona oli jo ihan väsynyt ja taas parina olleen kapulanheittosuoritus kiinnosti niin että paikkamakuu meinasi mennä nollille. Saatiin sentään juuri tarvittavat määrät pisteitä ja JK2-koulutustunnus kakkostuloksella.

Ensi kesänä yritetään mahtua voittajaluokkaan, sitä ennen pitää saada metrinen hyppy kuntoon (on Fionan päässä oleva este, ei fyysinen), ja jana (on ohjaajan päässä oleva ongelma, ei koiran). Ja ne kapulahäiriöt...

Syksyn ajan ollaan tehty vain tokoa, ensi kesänä pitäisi korkata myös evl-luokka. Siinä onkin haastetta, sillä rakas kiljuva kumipallo kiihtyy etenkin noutoliikkeistä niin ettei siellä vastaa kukaan käskyyn... ja niitä kapulaliikkeitähän riittää. Kiertonouto on se pahin. Takaan, ettei Fionan kanssa tule olemaan tylsää yhdessäkään kisassa.

Mauran kanssa ollaan tehty vain vauvajälkiä, enemmänkin ja vaativampiakin jälkiä olisi pitänyt tehdä. Tokoa treenataan viikottain, Mauralle se sopii paremmin kuin herkemmin kiihtyvälle tädilleen. Maura on vilkas, mutta se osaa keskittyä ja hyvin ahne oppimaan kaikkea uutta. Mia Skogsterin kursseilla ollaan käyty Mauran kanssa kesällä ja syksyllä ja seuraava alkaa ensi kuussa.

Mari Leiviskän ihanassa ja innostavassa opissa ollaan käyty kuukausittain ja oman kerhon Kristiina Kerttulan koulutuksissa joka viikko.

Tara on ollut viime aikoina mukana treeneissä. Ja voi kuinka kivaa sillä on ollut hilppaillessaan siellä omia juttujaan! Hihittelimme Kristiinan kanssa että se olisi oikein pätevä tokon dementia-luokassa jos sellainen järjestettäisiin.

Kesä oli niin kylmä ettei vesipelastustreeneihin ollut innostusta vaikka Fiona olisi sitä rakastanutkin. Dreamoor-leirillä toukokuun lopussa päästiin sitä onneksi taas kokeilemaan. Maura tutustui kumiveneeseen ja oli sisarustensa tavoin sitä mieltä että nastaa oli, ei pelottanut eikä ihmetyttänyt lainkaan.

Mökillä koirat uivat aina kun saivat luvan, Maura ui kyllä ilman lupaakin. Nopan iho reagoi järviveteen  ja se alkoi kutista nopeasti ja tietenkin sen pöyheän ja pitkän turkin kuivuminen kesti aikansa. Jostain syystä koirauimalan vesi ei tehnyt sille kutinaa koskaan, vain järvivesi. Fionan ja Mauran turkit kuivuvat nopeasti, tosin Fionalla oli niin hurja karvanlähtö kesällä että siinä ei ollut paljon kuivumistakaan.

Syyskuun alussa oli taas Dreamoor-maastoleiri Jämijärvellä. Tulipahan liikuttua, lähes 30.000 askelta viikonlopun aikana maastossa. Mauralle tehtiin aloittelijan jälkiä ja Fiona ajoi useamman voittajaluokan jäljen. Oli taas upea sää, hyviä maastoja ja hyvä porukka.

Loppuvuosi on hieman näyttelypitoinen, Maura kävi juuri ennen yksivuotissynttäreitään siskojensa kanssa Tampereen kansainvälisessä näyttelyssä ilman turkkia. Siskoilla sitä oli, Maura aloitti omansa irroittamisen heti kun olin laittanut Messarin ja Tampereen ilmoittautumisen eteenpäin. Mauran kaljusta olemuksesta huolimatta ihana irlantilainen herrasmies Paul Lawless antoi sille erinomaisen ja sijoitti kolmanneksi kilpailuluokassa.

Messarissakin käytiin, tosin vain Mauran kanssa vaikka Fionakin oli sinne ilmoitettu. Pari päivää ennen näyttelyä Fiona alkoi ontua äkillisesti ja yllättävästi. Mitään kipukohtaa ei löytynyt koko koirasta, eli luultavasti se onnistui venäyttämään jalkansa pihalla. Mauran karvanlähtöhän liittyi sen ensimmäisiin juoksuihin jotka se aloitti juuri ennen Messaria. Mauralle näyttely oli siis kaikella tapaa raskas, matkoineen päivineen miltei 13 tuntia ja paljon tungosta, hälinää ja kaikkea uutta. Brittituomari Robert Tunnicliff antoi Mauralle erittäin hyvän ja arvostelun, jossa oli kaikki kuten pitikin. Puuttuvasta turkista hän ei kyllä maininnut. Seuraavat näyttelyt ovatkin ehkä ensi kesänä, kunhan Maura saa turkkia ja kasvaa vielä (henkisesti ja fyysisesti). Onhan se vielä niin vauva vielä.

Jottei totuus unohtuisi, on eläinlääkärilaskuja tulossa rutkasti jatkossakin. Nimittäin Mauran kuvaukset (pentuna vaurioituneen jalan kontrollikuvaus sekä viralliset muut kuvat), Fionan sterkkaus ja Taran hammashoito. Toisaalta, sitten onkin ne asiat hoidettu eivätkä vaivaisi enää. Mauraa ei ole se vaurioitunut jalka vaivannut muutenkaan, millään lailla. Onneksi.

On yhä niin valtava ikävä Noppaa etten pystynyt laittamaan sen kuvia tähän kuin muutaman. Noppa oli vahvasti mukana elämässämme loppuunsa asti. Se nautti kesästä ja oli ihmeen hyvinvoiva, ilman lääkitysrumbaa ja jatkuvaa pissaongelmaa olisin miltei unohtanut sen sairauden. Viileä kesä oli sille erinomainen, se taisikin olla ainoa meidän perheestä joka siitä tykkäsi.

Niin kipeää sen poismeno minulle on, että kun katson sen kuvia, tuntuu kuin joku kääntäisi puukkoa sielussa.

Noppa nautti kesästä

Puolivuotiaat Maura ja sen Juju-veli Dreamoor-leirillä Jämijärvellä toukokuun lopussa
 

Maura ja veljet Juju ja Romulus Dreamoor-leirillä toukokuun lopussa



Fiona hyppää veneestä vepe-treeneissä Dreamoor-leirillä

Maura veneessä Dreamoor-leirillä. Hän nautti täysin rinnoin veneilystä :)

Fiona singahtaa mökin laiturilta juhannuksena, Noppa ja Maura seuraavat tilannetta.

Maura ja Pate-westie juhannuksena

Mauraa naurattaa kun tätikoira Fiona on tantereessa.

Maura kiusaa Taraa ja Noppa syö puruluuta pihalla syyskuussa

Tara, Maura ja Fiona elokuussa

Fiona kesäkuussa Lahdessa jälkikisoissa, tottiksen nouto. Kuva: Kristiina Kerttula

Fiona Tuuloksen jälkikisoissa elokuussa. Kuvat: Kristiina Kerttula


Mummoserkukset Noppa ja Karkki elokuussa

Mummokoirat yhdessä: Karkki ja Noppa elokuussa rennosti iltaa viettämässä.

Maura saa jälkikepin löytymisestä palkkion Dreamoor-maastoleirillä syyskuun alussa.

Fionan vauhdikas esineen palautus maastoleirillä esineruututreeneissä.

Kaivuu-urakoitsijat Maura ja Fiona, lokakuun ensilumen pauloissa.

Maura-stalkkeri Tara-mummokoiraa kiusaamassa

Maura Tampereen näyttelyssä marraskuussa. Kuva: Tuija Tainio

Kaunis Tara joulukuussa

5.11.2017

Voi kuinka me sinua kaivataan

Talo on niin kovin tyhjän oloinen kun koiria on vain kolme.

Taralle Nopan poismeno on ollut rankinta. Se odottaa yhä - vielä kuukauden kuluttua Nopan poismenosta - joka aamu Noppaa syömään eikä malttaisi aloittaa ennen kuin Noppa tulee keittiöön. Lenkeillä Tara ei vieläkään kulje kuten ennen, vaan hiippailee kirsu kiinni pohkeessani. Kun pysähdyn, se kääntyy heti kuin katsoakseen missä Noppa viipyy. Nyt se sentään lähtee lenkeille mukaan, Nopan poismenon jälkeisinä iltoina minun piti viedä se hihnassa metsään koska se jäi vain odottamaan Noppaa.

Minä seison yhä joka aamu ja ilta lääkekaapin edessä muka ottamassa Nopan lääkkeitä. Ensimmäisen kerran tällä viikolla huusin koiria sisälle ilman että aloitin Nopan nimellä.

Noppa on mielessä joka päivä ja järki alkaa vihdoin käsittää ettei se ole hoidossa jossain ja tule takaisin. Mutta pimeässä metsässä lenkillä tiedän, että se kulkee mukana. Mielessäni, jollei muuten.

Evirasta tuli Nopan kuolinsyyraportti, joka oli ihan muuta kuin odotin. Lähetin raportin myös "omalääkärillemme" Kaisu Vuorelle Hämeenlinnan Evidensiaan, sillä halusin olla varma siitä mitä raportissa tieteellisillä termeillä tarkoitettiin. Nopan kuolinsyy oli harvinainen ja selittämätön idiopaattinen maksalohkon kiertymä, 180 astetta. Siitä ei ole mitään toivoa selvitä. Raportissa oli myös maininta Nopan sydämen laajentumasta ja verestä keuhkoputkissa. Vaikka miten olen yrittänyt itselleni tolkuttaa, hoen silti jos...jos... jos.. Ei siitä mitään apua ole, päinvastoin. Sitä ei voinut aavistaa, ei tietää eikä ehkäistä.

Ehkä pahinta olisi ollut Nopan hiljainen hiipuminen pois elimistön rapistuessa Addisonin taudin myötä. Milloin sen päätöksen aika olisi ollut ja kuka olisi meille sen kertonut, sillä tuskin olisimme itse kyenneet/tajunneet tehdä päätöstä ajoissa. Nyt ei ollut vaihtoehtoja.

Ennen Nopan poismenoa ehdin täydentää sen lääkevaraston (joka oli aika mittava) ja tilata sille maksasairaan koiran erikoisruokaa. Ruuan sain eteenpäin sitä tarvitsevalle koiralle, mutta kilpirauhas-, maksantuki-, sydän- ja pissalääkkeet ovat yhä kaapissa, samoin Addisonin taudin kortisonilääkkeet. Toivottavasti niillekin löytyy ottajat ja ne auttaisivat joitain toisia koiria.

Fiona ei tunnu Nopan poissaoloon reagoivan, se on tosin sisällä aina yhtä huomaamaton ja ulkona aina yhtä omissa projekteissaan.. Mauralla on sen sijaan nyt aika vaikeaa. Sillä on murrosikä mörköhavaintoineen eikä sen idoli Noppa ole enää tukena ja turvana. Sillä on kaikki klassiset murkkuiän oireet naurettavine uhomisineen ja mörköoopperoineen. Kuitenkin se on kauhean kiltti ja pehmeä eli aika ristiriitaisissa tunnelmissa ollaan sen kanssa. Maura putsasi Nopan naaman monta kertaa päivässä mummokoiran vastusteluista huolimatta eikä Maura löydä nyt tapaa millä korvata se toiminta. Tara ja Fiona eivät anna niin tehdä, joten se reppana putsaa hätäpäissään pehmolelujaan ja punkee minulle syliin kuin pienenä pentuna. Onneksi Noppa ehti olla Mauran kanssa edes ne miltei 10 kuukautta ja opettaa sille koiraa ja olla sen vartija ja turva.

Kun samaan kuukauteen osui Nopan poismeno, meidän häämme ja isäni joutuminen teho-osastolle, ovat tunteet olleet pinnassa ja nyt voimat vähissä. Vähän kerrallaan, voimia keräten jatketaan.


Maura, Tara ja Fiona



7.10.2017

Hyvää matkaa Sinne Jonnekin rakas mummokoira

Kyllähän siihen piti osata varautua, tiesimme että jatkoajalla mennään. Että Nopan alkuperäinen elinaikaennuste silloin neljä vuotta sitten oli kaksi vuotta. Ja että viime talvena sen maksa-arvot olivat sellaisissa luvuissa että kesä olisi ehdottomasti viimeinen, jos sinne asti se jaksaisi edes.

Mutta kun tuli hetki jolloin oli luovuttava, ei sitä olisi suonut, ei olisi hyväksynyt.

Noppa elokuussa 2017

Syyskuun viimeisenä päivän iltana mökillä Noppa sai sydänkohtauksen, kolmannen. Ensimmäisen se sai talvella, kesällä toisen ja nyt tämän joka oli sitten se viimeinen. Noppa toipui siitä päällisin puolin, mutta yöllä huomasin ettei se ollut kunnossa. Kotiin lähtiessä se oli jo niin vaisu että tiesin päivän jäävän viimeiseksi yhteiseksi. Olin varannut jo aiemmin eläinlääkäriajan Nopalle maanantaiksi, takaraivossa jyskytti tietoisuus että sinne ei ehkä päästä koskaan.

Kotiin tultua Noppa kävi vielä pissalla omin jaloin pari kertaa ja meni sitten lepäämään. Illalla sen olo huononi ja kun se oksensi vedetkin, soitin Hattulaan Evidensiaan päivystykseen että olemme tulossa. Se oli mennyt jo veltoksi ja kannoimme sen Juhan kanssa autoon uudella pedillään johon se sitten sai nukahtaa ikiuneen. Hattulaan päästyäni Noppa oli jo tajuton eikä se enää kuullut kun kerroin sille kuinka rakas ja tärkeä se on ja kuinka meillä tulee sitä ikävä.

Pyysin Nopalle ruumiinavausta ja tuhkausta. Luulen että joko maksa tai munuaiset eivät enää jaksaneet. Addisonin tauti on autoimmuunisairaus joka vaikuttaa koko elimistöön ja Nopan lääkitys oli aika massiivista mikä rasitti myös maksaa ja munuaisia. Noppa haisi viime viikot todella oudolle, se oli yksi syy miksi varasin sille eläinlääkäriajan "omalle"eläinlääkärillemme. Sellainen voimakas makea haju joka tuli ajoittain. Merkkejä viimeisistä päivistä oli näin jälkikäteen ajatellen monia, mutta niitä ei silloin tajunnut.

Noppa oli niin iso persoona (sananmukaisesti) että sen lähtö jätti korvaamattoman tyhjän tilan. Kuka meitä nyt vartioi, pitää nuoriso-osaston (Fiona&Maura) kurissa pelkällä katseella ja valtaa huomion pelkällä olemuksellaan...

Nopan hoito oli aikaavievää, tarkkaa ja kallistakin. Mutta kaiken sen tekisin ja maksaisin tuplasti jos voisin saada sen takaisin.

Meillä on päiväohjelmat ihan sekaisin kun Nopan lääkitykset, erikoisruokinnat, pissatukset ja hoitorutiinit puuttuvat. Tara ei lähtisi lenkille kun se odottaa Noppaa ja kun vihdoin saan sen mukaan, se kulkee perässäni pysähdellen ja katselee hätääntyneenä ympärilleen että missä Noppa on, ei jätetä sitä. Ruokailussa Tara ei malttaisi syödä, vaan odottaa milloin Noppa tulee keittiöön ja saa ensimmäisenä kupin. Tara ei ole koskaan ollut ilman Noppaa, ne olivat aina yhdessä.

Mauralle tuli äänekäs hätä kun Noppa ei ollutkaan vahtimassa ja turvaamassa pihalla ja minä seison joka aamu ja ilta lääkekaapin edessä ottamassa Nopalle lääkkeitä. Ja otan naulakosta neljä hihnaa lenkille ja otan neljä puruluuta ja neljä ruokakuppia kaapista. Iltaisin katson sohvalle että onko mummokoira heittelemässä sohvatyynyjä lattialle ja sitten piehtaroimassa siellä.

Ikävämme on valtava. Suru sattuu, sananmukaisesti. Aamuisin kun herään ja tajuan ettei Noppaa enää ole, tuntuu kuin alasin tippuisi rintakehän päälle. Henkeä en saa ja päätä särkee. Olo on kuin elävällä kuolleella, kaikki toimii ja mikään ei sittenkään.

Aika auttaa. Myös rakas mieheni ja ystävät. Ja tietenkin muu lauma, nuo rakkaat mustavalkoiset.

10-vuotiaat serkukset Noppa ja Karkki-serkku elokuussa mökillä. Niin samanlaiset, niin rakkaat. 

Maailman paras mummokoira Fionalle ja etenkin Mauralle. Niin järkevä, niin suojeleva, niin pitkämielinen.





Meillä on sinua niin ikävä rakas mummokoira...

24.5.2017

Niin paljon helpompaa olisi vaikka postimerkkien kerääminen

Harrastuksena siis. Tai omistaa akvaariokaloja. Halvempaakin.

Talven loppuosa oli kauniisti sanottuna kamala. Surua, murhetta ja ahdistusta riitti niin etten haluaisi sitä enää kirjoittamalla käydä läpi.

Mauran virtsis ei lähtenyt ensimmäisellä antibioottikuurilla pois vaan tarvittiin vielä toinen kuuri joka onneksi auttoi. Sisäsiisteyden opettamisesta ei tullut mitään ja pentu purki energiaansa sisällä kun ulkoilut jäivät pikapissatuksiksi.

Helmikuussa Maura hyppäsi ilohypyn, jättiloikan joka epäonnistui ponnistusvaiheessa sillä seurauksella että se putosi selkä edellä laattalattiaan. Pentu huusi ja minä huusin ja sitten lähdettiin lujaa eläinlääkäriin Hämeenlinnaan. Siellä todettiin että Mauran toisen takajalan kinteeressä on vamma, mutta he eivät osanneet sitä enempää tulkita vaan Mauran pitäisi päästä pikaisesti ortopedille. Onneksi saimme ajan heti seuraavaksi aamuksi Helsinkiin Mevettiin Anu Saikku-Backströmille. Koko prosessi on hyvin tuskallinen enää mietittäväksi, joten lyhyesti: käytiin Mevetissä monta kertaa, Mauran jalka oli paketissa ja lastassa ja siitä seurasi toisenlaisia vammoja ja leikkauksen uhkaa kun pentu kasvoi hurjaa kyytiä samalla. Lopulta, monen, monen henkisesti tuskaisen viikon jälkeen Maura todettiin terveeksi ja pääsimme vihdoin jatkamaan sen kanssa normaalia pennun elämää ja se sai liikkua vapaasti.
Kaikki diagnoosit, potilaskertomukset ja muut paperit ovat vapaasti saatavilla minulta jos joku niistä on kiinnostunut.

Samaan aikaan kun jännitimme paraneeko Mauran jalka ja kuskasimme sylissä pentua ulos tarpeille ja pikaisesti sisään, aiheutti Nopan jatkuva laihtuminen lisää huolta. Sillä oli aika varattu maaliskuussa kontrollikäyntiin Hämeenlinnan Evidensiaan koska helmikuussa sen maksa-arvojen todettiin kohonneen huomattavasti. Uusista verikokeista selvisi että ne jatkoivat hurjaa nousua ja olivat jo silloin sellaisissa lukemissa ettei ole enää muuta tehtävissä kuin vain seurata sen vointia. Ruokavalion muutos (maksaongelmaisen koiran erikoiskuivamuona jne.) sai sen painonlaskun pysähtymään ja on ollut muutenkin Nopalle hyväksi, sillä jatkuvat vatsaongelmat ovat loppuneet. Kun olisin senkin tiennyt aiemmin niin monelta ripuliyöltä ja pöksykarvojen pesulta olisimme välttyneet! Mutta en uskaltanut muuttaa sen ruokavaliota koska Noppa reagoi kaikkeen muutokseen yleensä negatiivisesti. Nyt oli pakko ja ratkaisu oli oikea.
Mummokoira täytti kymmenen vuotta vappuna. Hieman harmaantuneena, hieman ylipainoisena, hieman väsyneenä, mutta kovin tyytyväisen oloisena se juhli syntymäpäiväänsä perhepiirissä. Nopan serkku Karkki tuli sitten seuraavana viikonloppuna käymään. Mummokoirat olivat taas kuin ikänsä yhdessä olleet, samanlaisia jopa ulkonäöltään. Karkki ehti täyttää oman tasavuotensa paria kuukautta aiemmin.

Nopan pissaongalma on jatkunut ja ehkä jopa pahentunut lääkityksestä huolimatta. Muutama viikko sitten sille tuli taas virtsis johon se sai uutta antibioottia. Muuten mummokoira on ollut ihmeen pirteä ottaen huomioon missä lukemissa sen maksa-arvot huitelevat. Se on saanut siihenkin lääkitystä joka toivottavasti on auttanut. Noppa käy mukanamme lenkeillä, vahtii tonttia ja kerjää lähes entiseen malliin. Tiedostan kuitenkin että tämä kesä on meidän viimeinen yhteinen.

Koko kevättalvi meni Nopan ja Mauran tilaa surressa ja niitä hoitaessa, joten Fiona jäi hieman syrjään huomiosta. Tara vaatii aina oman osansa, se pitää siitä huolen. Fionalle tuli helmikuussa juoksut (joita se teki jo viime kesänä) ja sen jälkeen lievä valeraskaus. Kävin sen kanssa jatkuvasti tokokoulutuksissa ja muutaman kerran päästiin doboilemaankin. Hormonit vaikuttivat sen käytökseen vahvasti ja vasta kevään loppupuolella päästiin kunnolla treenaamaan tottispuolta sekä jälkeä. Mauran tulo meille oli Fionalle aika järkytys ja kun se siitä alkoi toipua ja tutustua Mauraan, tulivat hormonit kuvioihin. Vasta nyt Fiona harkitsee Mauran kanssa leikkimistä, puolivahingossa ja mahdollisesti niin etteivät mummokoirat näe. Se sietää Mauraa hyvin, mutta leikkiminen on ihan eri juttu.

Pääsimme Fionan kanssa ihan ensimmäisiin palveluskoirakokeisiimme Sastamalaan vappuaattona, paitsi että niitä kisoja ei järjestettykään kun maa oli paksun lumikerroksen peitossa. Vappuaaton koirat viettivät pihalla lumessa riehuen ja minä kihisin harmista. Uusintayritys onneksi onnistui ja viime lauantaina pääsimme sinne Juha Kurtin arvioitavaksi. Kisakokemuksen puute näkyy erittäin selvästi meissä molemmissa, joten tulosta ei saatu. Maastosta Fiona lopetti keppien nostamisen vain neljän kepin jälkeen, mutta esineruudussa tuli päivän nopein suoritus: 13 sekuntia. Erinomaisesti alkanut tottis karahti esteisiin (Fiona kieltäytyi kummastakin yllätyksekseni) ja paikallaoloon, josta Fiona lähti ekan kerran ikinä. Pienellä kentällä vieressä heitetty kapula oli sille liikaa. Montaa pistettä tuloksesta ei jääty, mutta tarpeeksi. Illalla sitten neuvoteltiin siitä paikallaolosta ja seuraavana päivänä Tampereella Kari Santikon tuomaroimana olikin paikallaolo erinomainen. Mutta sillä kertaa ei onnistunut eteenmeno vaan ne kapulat sananmukaisesti vetivät puoleensa. Esteet jäivät väliin silläkin kertaa ja itse mokasin jäävän osuuden nielaisemalla käskyn. Pisteet eivät riittäneet lähellekään hyväksyttyä. Jäljellä nousi viisi viimeisintä keppiä, mutta esineruudussa Fiona lähti hakemaan ja hakikin kaikki kolme esinettä kun piti etsiä ja tuoda vain se yksi... Jäätiin taas ilman tulosta, mutta kokemus oli erinomainen (kisatilanne, kisafiilis, muut kilpailijat) eikä tuloksettomuus häirinnyt. Ne omat mokat sitäkin enemmän.

Tara on ollut Mauran pehmoleluna kun pentu on purkanut riehumisvimmaansa ulkona ja välillä sisälläkin. Keväällä Tara alkoi niiskuttamaan voimakkaasti ja yskimään ja olin varma että se on saanut nenäpunkin. Hankin lääkityksen koko laumalle, mutta Taran yskintä jatkui ja paheni. Ja sitten Tarankin kanssa lähdettiin tutkimuksiin eläinlääkäriin. Nielutulehdus, luultavasti syynä kepistä irronnut tikunpala joka on ärsyttänyt nielua tulehdukseen asti. Tara kantaa keppejä heti jos silmä välttää vaikka tietää että ne ovat kiellettyjä. Antibioottikuuri siis Tarallekin.

Tara on käynyt osteopaatilla, mutta se on ollut viime aikoina niin kireä ja äreä muille koirille että aloitan taas särkylääkekuurin. Hermosärkylääkettähän se syö loppuelämänsä, mutta sekään ei nyt näytä riittävän kun kesää kohden mentäessä olen ulkona pihatöissä paljon ja Tarahan auttaa minua siellä herkeämättä, eli se väsyy ja sitten kipeytyy.

Maura on pitänyt tarkkaan huolen että hän saa huomiota ja aikaa. MINÄ!-asenne on ihan kuin Fionalla aikoinaan. Se on hyvin samanlainen kuin tätinsä, mutta kuitenkin ihan erilainen. Temperamentti on aivan eri planeetalta ja (onneksi) myös äänenkäyttö. Mauran kanssa koulutus on sitten taas ihan erilaista kuin mitä on ollut Fionan kanssa. Koulutuksessa ollaan jo käyty muutaman kerran eri kouluttajilla, mutta jälkeä en ole sille vielä opettanut vaikka niin vannoin ennen kuin pentu tuli meille. Fiksu pentu se on, oppii asiat hyvin nopeasti - myös ne ohjaajan tekemät mokat.

Kesä tulee olemaan kiireinen, sillä ollaan pihalla, mökillä ja koulutuksissa kaikki mahdollinen aika. Ja vietetään mummokoiran kanssa mahdollisimman paljon hyvää aikaa yhdessä.

 Fiona ja Maura helmikuussa

Fiona-täti hammaspainissa Mauran kanssa helmikuussa, ennen Fionan juoksuja ja ennen Mauran loukkaantumista.

Maura-peto hyökkää tätiään kohti helmikuussa.

Mauralla on kiire helmikuussa

Noppa ja Maura helmikuussa

 Maura helmikuussa
 
Mauran oma henkivartija, Noppa-mummokoira.
 

Noppa seuraa Fionan lumentappoyritystä maaliskuussa

 Maura jalka paketissa helmikuun lopussa
 

 Välillä oli neitimäisempi siteen väri
  

Voi sitä riemua kun Maura sai eläinlääkäriltä luvan vihdion liikkua vapaasti jalan tervehtymisen edetessä.

Fiona, Tara ja Maura 18.3.2017
 

Fionasta tuli Tuuloksen koirakerhon Vuoden tokokoira 2016 
 

Täti ja sen siskontyttö huhtikuussa

Suuri Tappaja ja käpy (ja hurja irvistys osittain uusilla hampailla)

 

Maura tokoili huhtikuun lopussa.  Kuva: Kristiina Kerttula

Fiona tokosuorituksen jälkeen palkattuna. Kuva: Kristiina Kerttula

Suukko ihanalle Mauralle. Kuva: Kristiina Kerttula

Noppa ja Karkki, ihanat kymmenvuotiaat. Kuva: Marja Peltonen

Karkki, Noppa, Skip-sheltti, Fiona ja Tara. Maura ei malttanut jäädä kuvaan.

Noppa 10 vuotta 1.5.2017

Mummokoira metsässä huhtikuussa

 Maura kiusaa Taraa huhtikuussa
  
Tara (ja Maura taustalla) 20.5.2017
 

Tara ja sen uusi stalkkeri 23.5.2017